Ahaah, kesti taas vähäsen. Mikäs siinä, tässä teille uusi osa! :) Lopussa pieni kysely lempihahmoistanne.
------------------------------------------------------------
Mihin jäimmekään viime osassa…?
- Nakatsu välttelee Mizukia, koska tuntee jotakin Mizukia kohtaan.
- Rika inhoaa Mizukia, koska tämä pyörii koko ajan Sanon ympärillä.
- Sano ei puhu Mizukille, koska tämä työntää nenänsä hänen asioihinsa.
Miten käy siis Mizukin…?
"Selvä, ihan miten haluat", sanoi Sano yhtäkkiä yksitoikkoisella äänellä ja kääntyi ympäri sanaa sanomatta. Katsoin hänen peräänsä, kun hän hiljaisena käveli pois.
Mitä menin tekemään...?
--------------------------------------------------------
Huokaisin syvään ja surullisena katsoin Sanon perään. Miksi minulle käy näin? Nakatsu käyttäytyy oudosti ja juoksee aina karkuun… Rika uhkailee minua ja nyt Sano.
”Mitä teen…?” mutisin itsekseni ja lähdin kävelemään käytävää pitkin. Yhtäkkiä kuulin koulun huoltomiehen kutsuvan minua.
”Hoi, Mizuki! Sinulle saapui tänään paketti, joka on luultavasti jätetty huoneesi edustalle!” ilmoitti tuo mies käytävän toisesta päästä. En ole koskaan oikeastaan puhunut hänelle, sillä hän ei yleensä pyöri koulun alueella.
”Ahaa, joo kiitos”, hihkaisin takaisin ja jatkoin matkaani kohti huonettani. Paketti minulle? Olisikohan se Amerikasta, perheeltäni?
---------------------------------------------------
Iso laatikko. Ja kyllä, se on isältä ja muilta.
Hetken vain istuin paketin edessä ja tuijotin sitä. Mitäköhän sen sisällä olisi? Se pitäisi varmaan viedä huoneeseen, ennen kuin-
”Mizukiiiiii! Hoi!” kuulin jonkun huutavan. Ihmeissäni nostin katsettani ja kohtasin silmälasipäisen pojan katseen. Sekime.
”Ai moi”, hymyilin takaisin. Sekimen perässä tuleva poika, Noe, hymyili leveästi ja tervehti.
”Oioi, mitäs sinulla siinä on?” kysyi Sekime kiinnostuneena ja katsahti laatikkoa.
”Perhe lähetti”, selitin. Sekime ja Noe ovat minun, Nakatsun ja Sanon hyviä ystäviä.
”Perhe? Mitä siellä ooooon?” uteli Noe. En tiennyt. Enkä varsinkaan uskalla avata sitä tässä poikien edessä. Mitä jos siellä olisi jotain paljastavaa?
”Mizukiiii. Sinähän tiedät, että jos siellä on makeisia, sinä jaat ne meidän kanssa. Eikö niin?” vinkkasi Sekime leveästi.
”Nii!” huudahti Noe päätään nyökäten.
”Eh.. Joo”, mutisin epävarmana takaisin
Mutta… Mitä jos laatikossa sittenkin on jotain… tyttömäisempää? Vanhempani tai veljeni, oikeastaan KUKAAN (myös Julia) ei tiedä, että käyn koulua, joka on sallittu pelkille pojille. Varmasti he lähettivät jotakin…
Samassa huomasin tutun henkilön käytävän toisessa päässä.
”Nakatsu!” kiljahdin iloisena. Nakatsu säpsähti kunnolla kuullessaan ääneni, mutta tuli siitä huolimatta meitä päin. Huomasin hänen kantavan pakettia, tosin ei yhtä isoa kuin minun laatikko.
”Terve”, hymyili hän minulle pysähtyessään eteeni.
”Mitä sie täällä teet? Eikö sulla ole urheiluu nyt?” kysyin ihmeissäni.
”Ei oo, opettaja tänään poissa. Tulin tänne, koska… Äiti lähetti mulle tän paketin, ja se on täynnä makeisia. Ajattelin… Et jos sie ja Sano haluatte jakaa sen mun kanssa?” kysyi Nakatsu varovaisena.
Tuijotin pakettia.
”Makeisia? Jakaa? JOOOOO!” hymyilin leveästi Nakatsulle. Nakatsu veti nopeasti katseensa pois.
[Tiesin! Tiesin et se hymyilee ton sen ihanan hymyn…]
”Hoooi, Nakatsu! Kuulinko oikein – makeisia? Mehän ollaan myös sun ystäviä, eikö? Eli makeisia tännekin!” huhuili Sekime onnessaan.
”Ne makeiset kuuluu minulle!” naurahti Noe ja kiusoitteli Sekimeä.
”Ai te kaks olette täällä”, kommentoi Nakatsu kuullessaan heidät.
”HEI!!!” huusivat pojat pettyneinä. ”Yks ei edes huomannut meitä!”
---------------------------------------------------
Loppujen lopuksi päädyimme minun ja Sanon huoneeseen. Laatikko lojui keskellä lattiaa. Minä vain tuijotin sitä samalla kun Nakatsu, Sekime ja Noe söivät Nakatsun tuomia makeisia.
Pitäisikö minun avata laatikko?
”Hei Mizuki, meinaatko avata tuon? Miksi tuijotat sitä tollee?” kysyi Sekime kärsimättömänä.
”Öhm…” mutisin epävarmana. Tuskin laatikossa mitään erikoista on? Mutta mitä jos on? Pojat varmaan ihmettelisivät ja kysyisivät kaikkea, ja sitten paljastuisin…
”Avaa jo!” pyysi Noe ja tuijotti laatikkoa. Hän varmaankin oletti siellä olevan makeisia.
”Joo”, yritin hymyillä ja kumarruin laatikon ylle. Puristin silmät tiukasti yhteen – pliis, anna laatikon olla täynnä makeisia. Avasin laatikon.
”Woooooooooah, kauheasti kaikkea hyvää!” huudahtivat pojat kuorossa. Avasin silmäni. Laatikko tosiaan oli täynnä kaikkea – keksiä, karkkia, kuivattua kakkua.
Poikien kaivaessa makeisia ulos ja minun huokaistua helpotuksesta, putosi maahan jokin lappu. Noe oli ensimmäinen, joka sen käsiinsä sai. Hetken hän tuijotti sitä.
”Vau, tosi suloinen tyttö! Blondit hiukset ja siniset silmät! Katsokaa!” huudahti hän onnessaan ja näytti pojille. Valokuva Juliasta.
Yhtäkkiä nousi Nakatsu kuumeisena ylös ja melkein huusi:
”Onko se sun tyttöystävä?!” Hän hengitti raskaasti ja tuijotti minua vaativalla katseella.
”Pff… Ha.. HAHAHAHAA!” repesin täysin. Tunsin silmieni kostuvan, kunnes sain soperreltua:
”Ei, Julia on minun paras ystäväni… Haahaha…” nauroin. Nakatsu punastui.
”Miks sie Nakatsu nyt noin kiihdyit?” uteli Noe ihmeissään samalla kun Sekime nousi seisomaan.
”Katsos Nakatsu on kateellinen, kun sillä itsellään ei ole tyttöystävää. Anna hali, Nakatsu!” huudahti Sekime ja yritti halata nolostunutta Nakatsua, joka ärsyyntyneenä tönäisi Sekimen pois.
Ilmapiiri oli taas rauhoittunut hieman. Kädessäni pitelin viestiä, joka oli ollut erääseen pieneen pakettiin kiinniliimattuna.
”Hei Mizuki, saanko avata tän paketin?” kysyi Sekime minulta ja osoitti pakettia laatikon pohjalla.
”Joo, avaa vaan”, sanoin ja avasin lapun. Rakkaalle, suloiselle pikkusiskolleni. – Veljesi.
Eieieieie. VOI EI!!
”EI ÄLÄ AVAA SITÄ!” huusin kauhuissani ja käännyin Sekimeen päin. Liian myöhäistä.
Kaikkien katseet tuijottivat vaaleansinistä mekkoa, jota Sekime piti käsissään. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki vain tuijottivat sitä. Mitä nyt, mitä nyt?
Kauhuissani tartuin mekkoon ja tungin sen nopeasti vaatekaappiin.
”Hahaha, tyhmä isoveljeni!! Kiusaa minuu aina tällee! Tyhmä tyhmä! Vois joskus lopettaa tän kiusaamisen!” nauroin ja yritin hymyillä tunkiessani mekkoa muitten vaatteiden sekaan. Kaikki tuijottivat minua vähän aikaa hiljaa, kunnes hekin rupesivat nauramaan.
Kaikkien nauraessa narahti ovi auki, ja huoneeseen astui Sano. Kaikki hiljenivät hetkeksi, kunnes he ymmärsivät tilanteen.
”Hei Sano! Tultiin teidän huoneeseen jakamaan makeisia”, tervehti Sekime, puhelias kun on.
”Joo”, mutisi Sano. Muuta hän ei sanonutkaan.
Itse olin hiljaa. Muistelin riitaamme, eikä Sano edes vilkaissut suuntaani. Hän käveli suoraan ohitseni vaatekaapille.
”Minne menet?” kysyi Noe. Minä ja Nakatsu olimme täysin hiljaa ja tarkkailimme Sanoa.
”Vien Yuurijoun ulos.” Ja niin meni hän ja paiskaisi oven takanaan kiinni.
”Mikä Sanoo oikein vaivaa?” kysyi Nakatsu lopulta ihmeissään.
”Ainahan sen on tollanen”, tokaisi Sekime hartioitaan nostaen, minkä jälkeen hyökkäsi taas keksien kimppuun.
Illemmalla makasin sängylläni.
Hei Mizuki, mitä kuuluu?
Kaikki on täällä kuten ennenkin, eli hyvin. Entäs siellä? Oletko jo löytänyt sen henkilön, jonka olet jo kauan halunnut tavata?
Jos jotakin tapahtuu, kerro minulle. Okei? Vaikka lähditkin pois täältä, olet silti paras ystäväni.
PS. Valitsit itse muuttaa Japaniin ja toteuttaa unelmasi, joten kestä! Älä luovuta! Ole vain oma itsesi.
- Julia.
Ennen kuin olin lukenut kirjeen, olin jo ajatellut paluuta Amerikkaan. Epäonnistuin saamaan Sanon ystäväkseni ja nähdäkseni hänen hyppäävän. Miksi siis olen täällä? Mutta…
… Julian sanojen ansiosta, taidan jaksaa. En aio luovuttaa. Aion aivan varmasti nähdä Sanon hyppäävän korkeutta, ja aion lopettaa tämän kiusallisen hiljaisuuden minun ja Sanon väliltä! En luovuta.
----------------------------------------
Seuraavat pari päivää en jättänyt Sanoa rauhaan. Missä hän menikin, kutsuin häntä ja juoksin hänen luokseen. Hän varmasti ärsyyntyi minusta, mutta se ei minua häirinnyt. En jättänyt häntä rauhaan, enkä aiokaan jättää.
-------------------------------------------------
[”Mun mielestä Sanon pitäis ryhdistäytyy ja antaa anteeks Mizukille”, tokaisi Noe. Noe, Sekime ja Nakatsu istuivat kaikki käytävän vierellä sijaitsevilla sohvilla.
”Niinpä, Mizuki on yrittäny kaikkensa saadakseen Sanon huomion”, huomautti Sekime nyökäten.
”Mitä, onko Mizuki ja Sano riidoissa?!” huudahti Nakatsu ja nousi ylös sohvalta parhaansa mukaan. Noe ja Sekime katsoivat tylsistyneinä Nakatsua.
”Sehän näkyy päältä päin?”
Hetken ajan tuijotti Nakatsu tyhjään, minkä jälkeen purskahti itkuun.
”Mizuki anteeks!! En ansaitse olla sun paras ystävä, kun en edes huomaa sun huolia!” huusi hän itkuisena ja juoksi pois.
”…?”
Samaan aikaan lähistöllä…
”Kjeh kjeh… Nyt saan kostoni, Mizuki… Vihdoin… Sen jälkeen mitä sen valokuvahomman jälkeen tapahtui… Kosto elää”, käkätti silmälasipäinen hyypiö nurkan takaa ja vilkuili Mizukia, joka pahaa aavistamatta tuijotti ulos. Pian Mizuki kuitenkin tarttui ovenkahvaan. Töks.
”Auts, hei!” sihisi silmälasipäinen poika hiljaa. Joku oli lyönyt häntä takaraivoon!
”Ai, sinä. Sori, varjot pukee sua niin hyvin, nii en huomannut sinua”, tokaisi Minami ’mukamas yllättyneenä.’
”Häivy nyt.”
Silmälasipäinen poika tuijotti Minamia hetken, minkä jälkeen lähti mököttäen pois ja samaan aikaan mutisten: ”Maksan tän sulle, Minami… Kosto elää…”
Mutta Minami ei kuunnellut häntä. Hän sen sijaan tuijotti Mizukin takaraivoa, kun tämä onnessaan avasi ulko-oven ja ryntäsi ulos. Minami hymähti.
”Muut on oikeassa – toi vaihto-oppilas ON suloinen… On melkein julmaa kutsua häntä pojaksi…”
”Anteeksi, mikä onkaan julmaa?” mutisi yhtäkkiä jonkun matala ääni Minamin korvan lähettyviltä. Minami ei edes säpsähtänyt, vaan vilkaisi sivusta tätä henkilöä. Umedaa.
”Ai. Eno”, puhisi Minami tylsistyneenä ja risti kätensä. ”Mitä sä täällä teet?”
”Koulussa et kutsu minua sedäksi, eikä noin puhuta”, huomautti Umeda hymyillen siskonpojalleen.
”Mikä tärkeämpää… Ootko iskenyt silmäsi kiinni Mizukiin?” kysyi Umeda ja katsoin Minamia silmiin. Senkin pelimies…
”Puhu vaan omasta puolestasi”, haukotteli Minami ja poistui.
”Anteeksi mitä?” kysyi Umeda ja jäi katsomaan Minamin perään.
"Hmmh..."]
-------------------------------------------
Illalla istuin yksin minun ja Sanon huoneessa. Hän ei vieläkään ole näyttänyt merkkiä leppymisestä. Huokaisin epätoivoisena.
En halua elää näin! En halua, että Sano vihaa minua… Mitä teen…? Samassa narahti ovi.
”Ai Sano, hei!”
”Mm”, mutisi Sano vastaukseksi. Päätin jatkaa keskustelua.
”Oletko jo syönyt?” kysyin.
”Mm.”
”Ai… Veitkö Yuurijoun jo ulos?”
”Mm.” Naurahdin ja nousin seisomaan.
”Tuntuu ihan ku me oltais vastanaineita ku puhutaan tälleen…” naurahdin huvittuneena ja hymyilin Sanolle. Samassa räjähti Sano. Hän suorastaan juoksi kimppuuni ja kaatoi meidät molemmat lattialle.
”Mikä sua vaivaa?! Mitä yrität tehdä! Häiritset minuu koko ajan… Kenen takia luulet et huusin Rikalle?! Ootko edes ajatellut sitä?” huusi Sano minulle ja piti minut visusta maassa kiinni. Koko tämän ajan tuijotin Sanoa surullisin silmin. Ei, en ollut ajatellut…
Ravistaen päätään nousi Sano jälleen seisomaan ja poistui huoneesta.
Hengitin syvään. Tunsin, kuinka hengitykseni tärisi kun hengitin ulos. Olen säälittävä.
Yhtäkkiä juoksi joku huoneeseen.
”Mizuki! Mikä toi huuto äsken oli?” Tulija oli Nakatsu.
”Nakatsu…” mutisin ja hymyilin. ”Tein sen taas”, sanoin ja hymyilin hänelle. Yhtäkkiä alkoivat kyyneleet virtaamaan poskiani pitkin.
”Mitä… Miks itken?” yritin naurahtaa. Ääneni tärisi.
”Ihan outoa”, tokaisin uudelleen. Nakatsu sen sijaan polvistu eteeni. Mun tekee mieli halata sitä… Mut… Ei, en voi!
Tunsin Nakatsun taputtavan päälakeani. Tällee on parempi…
”Itke, jos sinuu itkettää. Älä pidättele”, sanoi Nakatsu matalla äänellä. Hymyilin.
[Samaan aikaan:
Sano paiskaisi limuautomaattia nyrkillään. Mikä mua vaivaa?
Hän puri alahuultaan, minkä jälkeen sai idean. Hän työnsi kolikon limuautomaattiin, ja osti appelsiinimehun.
Ostettuaan mehun riensi hän takaisin ylös, mutta pysähtyi oven eteen. Mizuki ei varmaan halua puhua minulle…
”Ei…” mutisi Sano itsekseen, minkä jälkeen kääntyi ympäri, heitti mehun roskiin ja meni ulos.]
”Sori tosta äskeisestä, se oli aika noloa…” mutisin nolostuneena ja hymyilin Nakatsulle.
”Typerä, ei se sun vika ollu!” huudahti Nakatsu, ja mitään aavistamatta, halasi hän minua.
Hymyilin hieman, kun tunsin kyynelten taas olevan lähellä.
”Kiitos.”
------------------------------------------------
[”Sano, haluun jutella sun kanssa”, tokaisi Nakatsu aikaisin seuraavana aamuna. Sano kääntyi häntä päin, valmiina kuuntelemaan.]
Samaan aikaan:
Aamu on vasta alkanut, eikä ketään vielä näy missään. Tunnit alkavat vasta myöhemmin. Herättyäni huomasin Sanon kadonneen sängystään, joten päätin itsekin nousta ylös. Eilisen tapahtumat palasivat mieleeni, mikä sai kyyneleet taas silmiini.
”Hei, siehän olit Mizuki?” kuulin jonkun yhtäkkiä sanovan takaani. Käännyin ympäri ja kohtasin Minamin katseen.
”Aa joo.. Em.. Nanba Minami?” kysyin puolestani.
Minami nyökkäsi ja tuijotti silmiini surullisella katseella.
”Miks itket?” kysyi hän ja pyyhkäisi kyyneleeni pois.
”Haluatko kenties jutella asiasta…?
-----------------------------------------
[”Mikä sua vaivaa?!” huusi Nakatsu päin Sanon naamaa. Sano tuijotti Nakatsua ilmeettömänä.
”Miks teet noin Mizukille? Mitä se on tehnyt sulle? Miks et pidä siitä?” jatkoi Nakatsu raivoamista ja tuli Sanoa askeleen lähemmäs.
”Ei kuulu sulle, ja sä et muutenkaa ymmärrä mitään”, mutisi Sano ärsyyntyneenä.
”Kyllä helvetissä kuuluu mulle!” huusi Nakatsu, minkä jälkeen oli saanut tarpeeksi.
Hetkeä myöhemmin makasi Sano maassa, päätään haroen.
”Au…” mutisi hän samalla, kun kompuroi pystyyn.
”Kerro, miks vihaat Mizukia!” jatkoi Nakatsu.
”Et ymmärrä”, puolustautui Sano. ”Joten lopeta toi töniminen.”
Nakatsu hymyili.
”Onneks sentää Nanba huolehtii Mizukista… Tosin oon silti vähän huolissani. Mut Mizukin on parempi olla sen seurassa ku sun.” Sanon silmät revähtivät auki.
”Mizuki on… Nanban kanssa?” kysyi hän jähmettyneenä.
”Näin Nanban juttelemassa Mizukinkaa tuol käytäväl”, nyökkäsi Nakatsu. Sekuntia myöhemmin oli Sano jo juoksussa.
”Hei, Sano! EN OLLUT VIEL VALMIS SUNKAA!” huusi Nakatsu Sanon perään.
Eieiei, se tyhmä pelimies yrittää päästä Mizukin kimppuun. Ei ikinä!
Sano juoksi hengästyneenä käytävälle, mutta saapuessaan perille, oli käytävä tyhjä. Ei Mizukia eikä Nanbaa missään.
Missä he ovat?
”Kjeh kjeh… Satuin äsken kuulemana jotain jännää…” hekotti yhtäkkiä se sama silmälasipäinen poika, joka yhtäkkiä ilmaantui jostain tyhjästä. Samassa tarttui Sano tämän paidasta kiinni.
”Missä ne on?!” huusi Sano. Poika ei vastannut vaan hekotti. Sano antoi hänelle kevyen iskun takaraivoon.
”MISSÄ NE ON?!” toisti hän nyt vihaisena.
”RUOKAILUHUONEES, RUOKAILUHUONEESSA!” huusi poika pelokkaana ja suojasi päätään. Samassa saapui Nakatsu paikalle.
”Hei Sano!! Mitä sie teet? Odota!” huusi hän vihaisena. Sano kääntyi Nakatsun puoleen.
”Nakatsu, tää valokuvaaja on taas ottanu outoja kuvia Mizukista. Jätän sen sun käsiin”, sanoi hän nopeasti Nakatsulle, minkä jälkeen lähti juoksuun.
Nakatsu sen sijaan tuijotti tuota poikaa.
”Anteeksi mitä…?” kysyi hän ja tuijotti poikaa murhaavasti.
”Mizuki!!!” huusi Sano, kun hän ryntäsi ruokasaliin.
Minä tuijotin häntä ihmeissäni, ja hymy (jonka Minami juuri oli saanut huulilleni) ei tahtonut hyytyä pois. Minami sen sijaan ei vaikuttanut yllättyneeltä. Toisinpäin – hän vain tuijotti tylsistyneenä eteensä.
”Mitä te teette?” kysyi Sano yhtäkkiä hölmistyneenä. Nostin kulmakarvaani.
”Häh? Juodaan kahvia?” kysyin Sanolta. Miksi Sano ryntäsi tänne, ja miksi ihmeessä hän on huolissaan?
”Siltä näyttää…” mutisi Sano.
”Noh…” tokaisi Nanba Minami ja nousi tuoliltaan. ”Kiitos seurasta Mizuki, taidan jättää teidät nyt.”
”Mm, kiitos kahvista!” hihkaisin tyytyväisenä Minamille. Minami hymyili minulle, minkä jälkeen käveli Sanoa päin.
Ennen kuin Minami poistui ruokasalista, huomasin hänen sanovan jotain Sanolle, mutta en kuullut mitä.
[”Pidä huolta rakkaasta idolistani, Sano”, kuiskasi Nanba Minami Sanon korvaan, joka ei vastannut tähän.]
Minamin kadottua, avasi Sano suunsa.
”Tule.”
”Häh?” kysyin yllättyneenä.
”Mennää kävelylle.”
”… Oonko koskaan kertonut sinulle, miksi lopetin korkeushypyn?” kysyi Sano pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ravistin päätäni. Sano tuijotti tyhjään.
”Se oli tärkeä päivä. Jos tekisin mun oman henkilökohtaisen ennätyksen, suositeltaisi minua tunnettuihin urheilukouluihin.”
”Mut… Samana päivänä loukkaannuin pelastaessani erään henkilön, enkä siks voinu osallistua. Mut en mie lopettanu loukkaantumisen takia, vaan paineen. En kestäny paineita.”
Kuuntelin tarkkaavaisena, kun Sano avautui minulle ja kertoi kaiken.
"Joten…” jatkoi Sano, ja alkoi yhtäkkiä hymyillä. ”Taidan jatkaa korkeushyppyä. En jaksa enää paeta, ja oon muutenki katunut sitä, etten enää hyppää. En halua hävitä enää.”
--------------------------------------
Kävelimme koulun edustalle, missä Sano oli valmis puhumisen kanssa.
”Mut… Miks kerrot tän mulle?” kysyin ihmeissäni. ”Tai siis… Siehän vihaat minua…” ehdin aloittaa kun hän yhtäkkiä hymyili leveästi.
”En mie sinuu vihaa! Oot mun ihailija, etkös?” hymyili hän minulle. En kestänyt enää.
Purskahdin itkuun. Onko tämä totta? Eikö Sano vihaakaan minua? Hymyilikö hän juuri MINULLE?
”Hei, typerä! Älä itke!” tuhahti Sano hätääntyneenä. Yhtäkkiä tunsin Sanon kädet ympärilläni. Säpsähtäen nostin katsettani.
”Sa-sa-sa-sa-sano?!” mutisin ihmeissäni.
”Hiljaa tyhmä. En haluu et sun nenä vuotaa kaikkialle…” tuumi Sano. Hymyilin.
”Mut miks päätit nyt näin yhtäkkii aloittaa taas hyppimisen?” ihmettelin.
”Päätin ottaa kaiken taas tosissani.”
”Mut… Etkö siis oo kertaakaa ollu tosissas mun seuras?!” kivahdin tosissani. Sano katsoi minua hymyillen ja kääntyi palatakseen kouluun. Aivoton tyttö…
---------------------------------
Samaan aikaan sisällä:
”Et enää koskaan tee mitään Mizukille!!! Suojelen Mizukia kaikelta pahalta!”
”APUAAA, TOI SYÖ MUT KOHTA ELÄVÄLTÄ!!”
Huhhuh. Olkaas hyvät, rakkaat ihmiset <3
NYT SE GALLUPPI:
Oma lempihahmoniko? :---3 uh, Umeda. <3
KOMMENTTIA JOOKOS? :) huomenna eli maanantaina riennän lukemaan teidän osianneeee.
KULISSIEN TAKANA ON LISÄÄ KUVIA - KATSOKAA NE. ;--)
